Havahduin kesken orkesteriharjoituksen, että olin unohtanut leikata nurmikon. Tulevat päivät olisivat säätilaltaan epävakaisia. Kotimme pihan ruoho oli alkanut muistuttaa esiasteista heinikkoa. Naapurustossamme oli ollut punkkejakin, kato. Kaksitahtista öljyä auliisti latkiva kylmän sodan aikainen ruohonleikkuuvärkkimme pärjäsi hädin tuskin mätäkuun lopun hellepäivän ilmankosteudesta ruohonvarsiin kondensoituneen mikroskooppisen vesipisaraverkoston aiheuttamasta pienestä painonlisäyksestä; täyden sadepäivän leikkuuhetki johtaisi väistämättä pihlisläiseen miniatyyritulkintaan Tsar-bomban räjäytyksestä. Mietin vaihtoehtojani. Niitä ei ollut. Harjoituksen ja opettamisen aloituksen välissä ei olisi aikaa siirtyä kotiin ja sieltä Karjalatalolle. Valitettavasti Star Trekin siirrinteknologia ei ole suhteellisuusteorian mukaan toteutettavissa oleva kulkuväline. Minulla ei ole aikaa! Pihani viidakoituu! Kirotut ruuhkavuodet!
Kun mietin taaksepäin omaa historiaani oppilaana, hämmästelen omia opettajiani. He onnistuivat tasapainottamaan esiintyvän muusikon työt, vanhemmuuden, organisaatiotason vastuutehtävät sekä monilukuisen oppilasmäärän opettamisen ilmeisen vaivatta. Jokaisen opettajani oppilaat olivat osa yhteisöä: kanssaoppilaani olivat ja ovat ystäviäni. Nousukauden ja 2000-luvun finanssikriisin aikainen elämä oli toki erilaista kuin tämänpäiväisen yliverkostoituneisuuden ajanjakson hektisyys. Ehkä elämä oli ennen paremmin. Ehkä. Omaa elämääni määrittää paljolti nyt musiikin ja isyyden lisäksi euriborien pakkomielteinen seurailu, korontarkastuksen odottelu, epähuomiossa liian tiukaksi suunnitellut siirtymäajat kodin ja työn välillä, mihin aikaan minun pitikään hakea lapseni päiväkodista, juonko minä tarpeeksi vettä säännöllisesti, polvea on särkenyt jatkuvasti siitä asti kun pari vuotta takaperin tuuletin LeBronin Silencer-liikkeellä tuurimaaliani höntsäsählypelissä ja lumpioni etäisyys maanpinnasta nousi yllättäen liian korkeaksi. Onko meillä kotona puurohiutaleita? Sacre bleu, unohdin laskun eräpäivän! Jatkuvan kiireen ja asioiden muistamisen keskellä esiin nousee aina huoli oman aivokapasiteetin tilasta. Miten opettajani jaksoivat?
Eräänä opetuspäivänä, kun kognitiiviset kykyni olivat aiemmin mainittujen esimerkkien kaltaisten ajatusten mambon keskellä, iloisesti luokkaan asteleva oppilaani tervehti minua ja kysyi mitä minulle kuuluu. Jo muinaiset pirkkalaiset vastasivat tällaiseen kysymykseen aiemmin opitulla yleisluontaisella kohteliaisuusmuminalla, ja niin tein minäkin, vanhana tamperelaisena immigranttina. Välittömästi muinaisen sosiaalisen puolustautumisrefleksin jälkeen opettajaminuuteni palasi takaisin. Kysyin oppilaalta hänen elämästään. Koulussa oli kivaa, mutta kiire oli kova, koska harrastuksia riitti viikon joka päivälle. Seuraavalla tunnilla kysyin oppilaan elämästä ja vastaus oli lähes identtinen. Ekaluokkaisen koodaustunnilla oltiin opeteltu ”vain” Pythonin perusprinsiippejä ja vanhempi peruskoululainen oli aloittanut uuden ilmaisukurssin saadakseen lisäpisteitä erityispainotteisen lukion hakuprosessissa. Opetusviikon lopuksi havahduin siihen, että ehkä todellisia ruuhkavuosia elääkin maamme kouluja käyvä sukupolvi, jolle asetetaan astronomiset vaatimukset pärjäämisestä jatkuvasti epävarmemmaksi muuttuvassa maailmassa. Lisäksi ehkä aika on kuitenkin kullannut muistoni omien opettajieni näennäisestä lupsakkuudesta. Kun asiaa oikein mietin, heillä kaikilla oli kuusinkertaiset tummat silmäpussit näköelintensä välittömässä läheisyydessä ja teoriaopettajani tarvitsivat pannullisen kahvia tunnin aikana polttoaineekseen. Kiire säilyy, sen luonne vain muuttuu vuosikymmenten aikana. Ehkä ruuhkavuodet ovat ainainen osa homo sapiensilaista elämänkokemusta.
Päädyin lopulta leikkaamaan nurmikon yöaikaan pitkän työpäivän päätteeksi samalla kun etäisyydessä tummat pilvet aloittivat kotimme lähestymisen voimistuneen tuulen mobilisoimina. Pimenevän illan keskellä äänekkäästi rytisevä, pärisevä sekä ajoittain yskivä ruohonleikkuri havahdutti lähiseutujen linnut ja jyrsijät. Naapurusto kyllä ymmärtäisi öisen desibeli-invaasion. Ehkä.
Kirjoittanut Lauri Kilpinen
Laurin säveltämä fanfaari muumeille (Eläköön Niisku, Snorken) esitettiin elokuussa Tampereella.
@kilpinenlauri