Tekemättömyyttä olisi kuulemma hyvä nykyihmisen harjoitella. ”Tyhjä” aika saattaa kehittää mielikuvitusta, ja sitä paitsi se oletettavasti säästäisi nykykenossa kovalla koetuksella olevia niskanikamia – etenkin nuorilla.
Koronan vuoksi älylaitteiden käyttöaika kiipeää uusiin ennätyksiin kaikissa ikäryhmissä, joten ajoittainen vapaus verkosta ei varmasti ole ainakaan pahasta. Opiston konserttitarjonnasta löytää useita mahdollisuuksia ellei ihan tylsistymisen, ainakin tekemättömyyden harjoitteluun. Konsertissa istuessaanhan ei voi periaatteessa tehdä mitään.
Konserttiemme yleisö koostuu pitkälti vanhemmista ja sukulaisista. Se, miten rennosti ja kiireettömästi kuulija onnistuu konsertit kokemaan, tietysti vaihtelee. Elämäntilanteet ovat erilaisia. Joku yrittää vaivihkaa rukata kännykällä omia kalenterimerkintöjään esityksiä kuunnellessaan, toinen nojaa taakse ja rentoutuu.
Oman lapsen esiintyminen saattaa nostaa verenpainetta ainakin ensimmäisellä kerralla, mutta voin lohduttaa: kaikkeen tottuu. Karkeasti: mitä enemmän esiintymisiä, sen vähemmän jännitystä. Tuo oman lapsen esiintyminen – niin, sehän luonnollisesti on intensiivisen huomion kohde ja mielenkiintoista kuunnella. Mutta entä ne muiden kakarat? Ei kai niitä kaikkia tarvitse jaksaa?
Konserttikäytännöt, ns. konserttietiketti, jonka mukaan esiintyjille taputetaan, esitykset kuunnellaan ilman eväiden rapistelua, konsertti kuunnellaan loppuun asti jne, on syntynyt yhteisestä intressistä: kaikille pitäisi riittää kelvosti käyttäytyviä kuulijoita.
Nostan korkealle hattua opistomme kiireisille perheille, niin hyvin meillä yleensä konsertit sujuvat! Harvemmin kukaan tunkee sisään tai ulos ryminällä kesken kappaleen, ja myöhästyjiä on todella vähän. Aina tulee tilanteita, joissa jonkun on pakko lähteä konsertista kesken, mutta ne ovat olleet poikkeuksia.
Kiitos siis jaksamisesta ja kuuntelemisesta loppuun asti, yritämme pitää konsertit kohtuullisen mittaisina! Taputetaan yhdessä entistä lujempaa etäällä toisistamme! 🙂
Kirjoittaja: Pirjo Pesola