Suuri, avara tila täynnä vauvoja ja vanhempia. Sen muistan, mutta vain kuvien avulla. Olin alle 1-vuotias, kun ensimmäisen kerran menin muskariin. Oikeita muistoja kantelemuskarista ja ryhmästä on muutama. Mustikkasointu. Mansikkasointu. Lakkasointu. Pieni ryhmä ja 5-kielinen kantele. Laulua ja soittoa. Hataria muistoja rytmiikkaryhmästä. Rytmejä ja runoja. Kieku-leiri. Putkihuilujen rakennus ja kanteleen soitto. Vaaleanpunainen huivi merkiksi siitä, missä ryhmässä oli. Selkeämpiä muistoja siitä, kun aloitin Musiikkimursuissa eli Veera Voiman lauluryhmässä. Äänekkäitä lapsia ja päähän soimaan jääviä kappaleita. Omia tanssikoreografioita ja melodioita. Esiintymisiä.
Luulen, että en olisi välttämättä päätynyt niin ahkeraksi Kamulinjan opiskelijaksi, ellen olisi asunut aivan Karjalatalon vieressä. Minun kannaltani se on ollut kuitenkin onnenpotku, sillä lähellä asuminen tuotti matalan kynnyksen tunneilla käymiseen. Oli hauska mennä viikottain Musiikkimursuihin lauleskelemaan ja tanssimaan. Olin ujo ja hiljainen. Tuntui, että äänekkäät lapset jyräsivät minut alleen. Silti pidin ryhmässä käymisestä. Lauluista ja esiintymisistä. Oli hätkähdyttävää huomata, että joku tuli katsomaan, kun me lauloimme tai piti siitä, miltä laulumme kuulosti. Kun Musiikkimursut muutama vuosi myöhemmin hajosi, halusin jäädä. Niin halusi myös hiljattain ryhmään tullut Kerttu. Niinpä syntyi lauluyhtye Kera.
Kera on muuttanut muotoaan vuosien varrella. Ensin se koostui kahdesta laulavasta tytöstä, sitten tulivat mukaan minun trumpettini, jota soitin toisessa musiikkiopistossa, ja Kertun viulu. Oli hassua olla yhtäkkiä Veeran huomion keskipisteenä. Aiemmin ympärillä oli ollut lauma muitakin. Vielä monta vuotta kaksisteen siirtymisen jälkeen olin ujo ja lauloin hennosti. Hiljalleen kuitenkin rohkaistuin. Varsinkin esiintymiset ovat jääneet mieleeni. Joka esiintymisen jälkeen olin ylpeä itsestäni ja meistä. Tuntui edelleen rohkaisevalta, että joku katsoi ja kuunteli juuri meitä. Esiinnyimme Kaustisen festareilla minilavalla, vanhainkodeissa, Kamulinjan laulajien kevätkonserteissa ja muuallakin. Veera halusi, että esiintyisimme mahdollisimman paljon, niin saisimme lisää luottamusta. Olemukseni rohkaistui ja ääneni vahvistui. Teimme myös omia biisejä. Se oli jännää ja uutta, mutta hauskaa.
Innostuin ukulelesta, jonka Veera oli tunnillemme kerran tuonut. Sain sen lainaan, ja soitinkin sitten melkein joka päivä. Lopetin trumpetin soiton samana keväänä. Opettelin laulamaan ja soittamaan ukulelea samaan aikaan. Kesällä sain oman ukulelen, ja syksyllä menin Martinin ukuleleryhmään. Olin muutaman kuukauden poissa Kerasta, mutta jäin kaipaamaan sitä, ja kun pääsin takaisin, kaikki tuntui taas normaalilta. Keraan liittyivät niihin aikoihin mukaan myös Stella ja Sofia. Aloin soitella kotona lojuvaa kitaraa ja tykästyin siihen. Seuraavana syksynä aloitin Martinin kitarabändissä, ja siellä olen vieläkin, opettelemassa uusia kappaleita ja soittamassa yhdessä.
Kera ei jatku enää syksyllä 2020. Se johtuu siitä, että kaikki lähtevät hieman eri teille. Stella lähtee vuodeksi vaihtoon, Kerttu hakee Siban nuorisokoulutukseen. En tiedä, miten oikein käsitellä Keran loppumista. Se on ollut niin iso osa elämääni ja identiteettiäni. Kerasta jää käteen paljon biisejä, ystäviä ja muistoja, mutta ennen kaikkea kasvu. Aloitin 10-vuotiaana ja nyt olen 17. Puhumattakaan siitä, että ensimmäiseen muskariin menin alle 1-vuotiaana. Kasvoin laulujen ja esitysten mukana. Opin todella paljon musiikista ja itsestäni. On vaikea kuvitella, millainen olisin ilman kamulinjaa ja Keraa. Millainen ihminen olisin ilman sitä, että joku olisi rohkaissut laulamaan kovaa ja tekemään omia biisejä? Millainen olisin, jos minulle ei olisi sanottu, että sinä osaat ja sinä pystyt? Millainen olisin, jos olisin joka sekunti pelännyt soittavani väärän äänen tai mokaavani esityksessä? En tiedä, mutta sen tiedän, että olen todella iloinen, että satuin asumaan Kamulinjan vieressä.
Minun ei onneksi tarvitse lopettaa Kamulinjalla kokonaan. Parin viikon kesätyöt täällä ovat opettaneet musiikkiopiston taustatyöstä, mikä on ollut todella hauskaa ja kiinnostavaa. Lisäksi syksyllä tulen käytävillä jatkossakin kulkemaan kitara selässäni. Käymään juhlissa ja kyllästymättä ihailemaan sitä tunnelmaa, joka Kamulinjan ympärillä hehkuu. Ja laulamaan. Pitämään yllä kansanmusiikkia. Kerroin eräälle ystävälleni kerran, että harrastan kansanmusiikkia. Hän vastasi kohteliaasti, että onpa mukavaa. Myöhemmin kun keskustelimme aiheesta, kävi ilmi, että hän oli kuvitellut mielessään tikkusuorana kansallispuvuissa laulavan kuoron. Hämmennyin, sillä sehän oli täysin vastakohta siitä, mitä olen kaikki vuodet tehnyt. Olen saanut olla oma itseni. Olen saanut ilmaista itseäni ihan miten haluan. Olen saanut laulaa. Tehdä itse lauluja. Soittaa. Olen saanut hyväksyntää ja tukea. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, Kamulinja on minussa. Ja sitä ei kukaan voi ottaa pois.
Kirjoittaja: Rauha Suitiala, Kamulinjan oppilas ja kesätyöntekijä vuonna 2020
(Teksti on kirjoitettu alkukesällä 2020. Kera-yhtyeessä mukana ollut Kerttu haki ja pääsi Sibelius-Akatemian nuorisokoulutuksen kansanmusiikkiopintoihin.)